Minun Ounasjoki

Ounasjoen merkitys on näkynyt elämässäni monella tavalla. Ensimmäinen veneretkeni Ounasjoella oli, kun muutaman päivän ikäisenä minut tuotiin veneellä Tepastosta, ensin Ounasjokea, sitten Kuivajokea ja Alajokea pitkin Lompoloon, jonne ei vielä silloin ollut autotietä. Käydessäni kansakoulua Tepastossa tuli joen ylitys tutuksi sekä jääteitse, lossilla kuin kelirikkojen aikaan veneellä. Keväällä joessa huilasivat yhtä aikaa uiton puut ja jäät.

Lappia sanotaan usein erämaaksi, mutta me jotka täällä elämme, emme todellakaan asu missään harvaan asutussa erämaassa, vaan kyseessä on kulttuurimaisema, jota meitä ennen eläneet ja asuneet ihmiset ovat muokanneet vuosisatojen ajan. Tämän me olemme saaneet perinnöksi ja niin joet kuin tämä pohjoinen maisema ovat tuoneet tärkeää tietoa tästä ympäristöstä. Tätä tietoa tarvitaan yhä enemmän nykyisen ilmasto- ja ympäristökadon aikana.

Joet eivät ole vain vesinä maisemassa tai kartalla sinisiä viivoina, vaan niillä on ollut ja on yhä edelleen tärkeä merkitys monella tavalla. Joet ovat olleet kulkuväyliä niin ihmisille, tavaroille kuin aatteillekin. Jokia pitkin on haettu uusia asuinpaikkoja, kuljetettu kauppatavaraa ja esimerkiksi tervaa puun uitosta puhumattakaan. Keväinen uitto oli tärkeä sivutyö paikallisille ihmisille. Onneksi Marjatta Koivulehto ehti aikoinaan tehdä siitä hienon elokuvan, Latvoilta jokisuulle.

Sen lisäksi että joet ovat olleet tärkeä kulkuväylä, niin ne ovat keränneet asutusta rannoilleen monestakin syystä. Kulkemisen lisäksi niiden kalasto, rantaniityt ja läheiset metsästys- ja marjamaat ovat houkutelleet väkeä. Tärkeän, miltei majesteetillisen lohen nousun Ounasjoelle katkaisi sodan jälkeen rakennettu Isohaaran voimalaitos, mikä edustaa vielä nytkin hyvin sitä ympäristökolonialismia, jonka tämän päivän esimerkkinä on pidettävä nykyistä malminetsintää ja kaivoksia.

Ounasjoesta on taisteltu monin tavoin. Reilut 80 vuotta sitten päättynyt Lapin sota ja evakko ovat tästä ajankohtaisia esimerkkejä. Myöhemmin paikalliset penäsivät kalakorvauksista, joita nk. karvalakkilähetystö meni hakemaan Helsingistä ja viimeksi 1980-luvulla taisteltiin voimalaitosrakentamista vastaan ja soudettiin, joiden jälkeen joki rauhoitettiin vesistörakentamiselta. Mutta onko joki nyt rauhassa? Siihen voi jokainen itse vastata.

Tuleminen ja lähteminen ja taas uudelleen palaaminen ovat prosesseja, jotka ovat monella tavalla mielenkiintoisia sekä menneisyydessä että nykyisyydessä. Tänä päivänä monet asuinpaikat tarkoittavat myös monia, limittäisiä ja päällekkäisiä kotiseutuja. Yksi tällainen esimerkki nykypäivän tuomista muutoksista on monipaikkaisuus, jota nykypäivän liikkuvaan elämäntapaan tottuneet ihmiset harjoittavat. Liikkumisen ja monipaikkaisuuden taustalla ovat muutokset, joita me näemme lähellämme, omassa arjessamme. Me elämme yhä globaalimmassa maailmassa, jossa niin maahanmuutto kuin maassamuutto ovat lisääntyneet. Se on tuttua monille täällä ja täältä lähteneille. Tässä monipaikkaisuus voidaan ymmärtää ihmisen arkisia elinympäristöjä luonnehtivaksi hänelle tärkeiden ja merkityksellisten paikkojen ja niiden välisen toistuvan liikkumisen kokonaisuudeksi. Tärkeä osa tässä on matkailulla ja muilla luonnosta saatavilla elinkeinoilla.

Julkaisin keväällä tutkimuksen, jossa fokuksessa olivat paluumuuttajat ja ne muut, jotka voidaan lukea monipaikkaisiksi. Se mikä paluumuuttajia ja monipaikkaisia veti tänne Kittilään – sen eri kyliin – oli luonto ja ympäristö. Monipaikkaisuus voi liittyä myös identiteettiin, sillä monet haastateltavistani näkevät Kittilän muiden paikkojen ohella merkityksellisenä osana heidän kulttuuriperintöään. Kunnan strategiassahan luonnolla on suuri merkitys.

Lainaan tässä nyt yhden, kittiläläisen paluumuuttajan vastausta hänen kotiseudustaan: Kysymykseni oli saanut hänet pohtimaan asiaa monelta kantilta ja hän jatkoi: "Kotiseutu on minusta olotila, turvallisuuden ja luottamuksen tunne. Minulle niitä symboloi Ounasjoki ja Aakenustunturi, kevätaurinko ja syksyn ruska, sääskien ininä ja kaamosajan sininen hetki." Mutta olipa se tunturi sitten Aakenus, Levi, Kumpu tai meille täällä niin rakas ja ikkunoista näkyvä Pallastunturien ketju, niin samasta asiasta tässä on kyse. Täällä siihen näkymään voi lisätä vielä Ounasjoen ja sen sivujoet.

Loma-asutuksen valtit eli luonnonresurssit, kauneus ja hiljaisuus ovat tärkeitä myös tulevaisuuden rakentamisessa. Ne tuovat myös työtä ja lisäävät paikallisia resursseja. Usein ikä ja elämäntilanne vaikuttavat miten suhtaudumme kotiseutuun. Kotiseutu on aina mukana, osa persoonaa ja vaikuttaa meihin ihmisinä.

Kotiseutu on monikerroksinen, rakentuu erilaisista merkityksistä, paikoista, tunteesta ja toiminnasta. Se voi olla henkinen koti, fyysinen paikka, muistoissa, tässä ja nyt. Kotiseutu voi myös olla haavekuva, jotain mitä pitäisi olla tai mielikuvista rakentunut. Sen tiedetään olevan siellä eikä sinne tarvitse muuttaa – toteamaan vaikka niitä nuoruuden ahdistuksia ja sitä, että kaikki tietävät kumminkin kaiken – että siellä voi käydä ja palata takaisin.

Mutta kotiseudun puolesta me voimme myös toimia eri tavoin. Kaikkea ei voi eikä saa uhrata ympäristökolonialismin alttarille, kuten Lapin sodan jälkeen Kemijoen rakentaminen tehtiin. Siitä muistuttavat vaikkapa Kurkkion veljesten, Villen ja Viljamin haastattelupätkä Ylen elävässä arkistossa (Kun lohi loppui joesta). Tätä maisemaa ei saa uhrata köyhille malmilöydöille, vaan tämän maiseman valtit ovat aivan muualla. Tämä maa, joki ja maisema annetaan perinnöksi tuleville sukupolville. Me emme näe sitä välttämättä enää, mutta minkälaisen perinnön me haluamme jättää?

Etnologian professori-emerita Helena Ruotsala (2025)